Odotin niin kesää taas. Lumien sulamista, auringon valoa ja lämpöä paljaille varpaille. Mahlan laskemista odotin. Se aika tuli ja meni, tänä keväänä niin nopeasti, etten ehtinyt tuota elämäneliksiiriä virrattaa kuin vaivaiset muutaman litran. No, koivu tarvitsi sen itse uutta kasvua varten. Sitten aloin odottaa hiirenkorvien puhkeamista siihen koivuun. Voi, ne nuppuset sitten kohta puhkesivat ja keräsin niitä vähän teehen ja salaattiin. Nyt olen odottanut kuusenkerkkien puhkeamista. Tänä aamuna ne jo näkyivät pienen pieninä ajatuksina. Tätä limevihreää maailmaa koetan ahmia varastoon. Se ei kestä sekään kuin pienet hetket ja taas mennään uusiin väreihin ja sfääreihin.

Jotenkin tuntuu, että aina odottaa jotain mitä on tulossa, ainakin minä. Ehkä se pysähtyminen kesällä kuitenkin on helpompaa kuin talvella. Ihminen on niin paljas, ettei pakkasen kipristely aina tunnu mukavalta. Ennen kesää tuntuu, että nyt on pitkä kesäaika edessä. Mitä kaikkea sitä ehtisikään mietin taas. Monivuotisella kokemuksella voin sanoa, että kyllä se kesä menee hujauksessa. Syksyssä on sitten oma ihana juttunsa.

Lapset ja eläimet elävät hetkessä, tässä päivässä. Elävät, eivät niin paljon odota kuin me aikuiset. Meillähän kenelläkään ei ole oikeasti kuin tämä hetki, eilinen meni, huomista ei vielä ole. Siis olkoon tämä päivä sellaisena kuin se on! Huomenna tänään on eilen. Kiitos tästä päivästä!